perjantai 12. elokuuta 2011

Kadonnut apu

Tiedättekö kun johonkin mukavaan asiaan on tottunut ja kun se yhtäkkiä katoaa niin sitä ihan lamaantuu. Kotiapumme Julia lähti viime perjantaiaamuna, siis tasan viikko sitten käymään kotonaan Zimbabwessa. Lähtö oli yllättävä, Julia sai torstainan viestin että hänen isänsä on joutunut Zimbabwessa sairaalaan ja koska isä on ainoa elossa oleva vanhempi, halusi Julia lähteä katsomaan isäänsä. Lähtö olikin sitten jo perjantaiaamuna. Täällä kun ei varsinaista paikallisliikennettä ole, niin matkajärjestelyt hoidettiin tutun tutun kautta pikkubussilla, joita ilmeisesti menee Zimbabweenkin päivittäin kunhan vaan matkustajia riittää. Torstai-ilta kului pakkauksen merkeissä, pikkubussi tuli hakemaan Julian matkatavaroita jo illalla, pari isoa muovisäkkiä täynnä vilttejä, valtava kassi täynnä vaatteita ja leluja sukulaisille. Lupasin viedä Julian perjantaiaamuna lähimmälle "bussiasemalle" siis lähi-Sparin pihaan josta pikkubussit lähtevät milloin mihinkin. Missään bussissahan ei lue määränpäätä vaan matkustajat kysyvät kuskilta tarkoin määrätyin käsimerkein tienvarressa minne Hiace on matkalla. Perjantaina matkatavaroina oli vielä lainaamani iso laukku ja pari pienempää laukkua sekä muutama viltti.  

Sovittiin että riittää kun hän palaa keskiviikkoillalla, niin että on töissä torstaiaamuna. Lupasin vielä että nämä ovat extralomapäiviä, kyseessä on kuitenkin sairastilanne perheessä. Koska lähtö oli yllättävä ja Julian rahat loppu, lainasin hänelle lähes kuukauden palkkaa vastaavan summan, jonka takaisinmaksusta teimme jo suunnitelman.

Keskiviikkoiltana ei näkynyt liikettä Julian asunnon suunnalla, eikä liioin torstaiaamuna. Torstaina koitin soittaa Julialle mutta koska prepaid-liittymät eivät toimi ulkomailla menee puhelu suoraan vastaajaan. Että sinne se sitten katosi, meidän kotiapu.

En ole vielä kovin huolissani, juteltuani muutaman paikallisen ystäväni kanssa he sanoivat että tämä on ihan normaalia. Saattaa olla että Julia on lähtenyt kokonaan, saattaa olla että hän palaa muutaman päivän kuluttua. Kukaan ei ollut mitenkään yllättynyt kun kerroin tapahtumasta. Epäilen että jutussa saattaa olla muutakin kuin sairastunut isä. Julian mies lähti Zimbabween jo kuukausi sitten ja paluupäivä on siirtynyt joka kerta kun olen tiedustellut milloin hän mahtaa olla palaamassa. Ei ole miestä näkynyt. Epäilen siis että matkaan saattaa liittyä myös hairahtaneen miehen haku. Tai sitten kotiäidillä mielikuvitus laukkaa.

Mutta jos satutte näkemään tätä rouvaa, kertokaa että meillä on kaaos, paras tulla pian takaisin. En tiedä montako päivää Suomessa voi olla ilmoittamatta poissa töistä ennen kun potkut uhkaa?

sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Cape Town

Katselen aaltoja hotellin parvekkeelta ja ihastelen auringossa kimaltelevaa Atlantin valtamerta ja siinä sivussa parvekkeen edessä surffaafia  huimapäitä. Kapkaupunki on ihana! Täällä voi kävellä ilman että koko ajan on tunne että tulet ryöstetyksi. Talojen edessä ei ole kolme metrisiä sähköaitoja eikä portteja joilla aseistetut vartijat seisovat 24h. Useimmissa paikoissa on itseasiassa tosi eurooppalainen tunnelma. Meille sattui viikolopuksi vielä ihan huippukeli, aurinko on paistanut pilvettömältä taivaalta koko viikonlopun. Ihan kiva koska Johannesburgissa mittari näytti +4.5 astetta kun lähdettiin perjantaina ja täällä on saatu nauttia yli kahdestakympistä. Normaalisti tähän aikaan vuodesta Kapkaupungissa sää on hyvin epävakainen ja sateinen, tämä vuosi on ollut poikkeus, sadetta on saatu todella vähän ja talvi on ollut tavallista lämpimämpi. Johannesburgissa talvella taivas on lähes poikkeuksetta kirkas ja nyt kun mennään kevättä kohden odotetaan sateiden alkavan. Keväällä ja kesällä kaupungissa sataa kun taas Kapakaupungissa kesät ovat kuivia.

Vuokrattiin auto koko viikonlopuksi ja ajeltiin lauantaina alas Kapin niemimaata kohti hyväntoivonniemeä. Moottori huusi hoosiannaa kun pääsin ensimmäistä kertaa täällä manuaalivaihteisin auton rattiin. Kuvat kertokoon viikonlopun maisemista. Vuoristoinen tie mutkitteli Kapkaupungista rantaa pitkin kohti mantereen kärkeä. Noin 40 kilometrin matkalla on upeita valkohiekkaisia rantoja ja jyrkkiä kivikkoisia putouksia. Yhdeltä rannalta löytyy jopa afrikan pingviinejä.
Maisemat olivat kohdallaan Kapin niemimaalla ajellessa kohti Hyväntoivonniemeä
Merien risteyksessä

Hyväntoivonniemellä ollaan todella miles away

Talvipäivä rannalla

Lauantaiaamuna käytiin kävelykierroksella Kapkaupungin vanhimmassa townshipissa Langassa, jonne mustat asutettiin aparheidin aikaan. Kirjoitan tästä vielä oman postauksensa koska aihe on niin mielenkiintointoinen. Vaikka ihmiset ovat hyvin köyhiä, näytti elämä townshipissä paljon iloisemmalta ja eläväisemmältä kuin missään valkoisten aidatuissa kompleksissa.
Itse Kapkaupungissa emme vielä ehtineet kierrellä, samoin pöytävuorelle kipuaminen jäi seuraavaan kertaan. Lähellä olevat viinitilatkin vaatiavat ihan oman keikkansa ja tällä kertaa ehdimme vain yhdelle rannalle. Tänne on ehdottomasti tultava uudelleen, monta kertaa.

Tänään onkin jo pientä ahdistusta ilmassa paluusta Johannesburgiin tupla-aitojen taakse.
Innokkaat pikkukampaajat Langassa

maanantai 18. heinäkuuta 2011

Täällä taas

Ei, en kyllästynyt vielä tähän bloggailuun vaan syynä hiljaisuuteen on netittömyys ja 3 viikon kesäloma Suomessa. Nyt lupaan parantaa tapani ja päivityksiä tulee vähintään kerran viikossa.

Loma Suomessa oli täydellinen. Ehdimme kolmessa viikossa tehdä kaikki ihanat kesäjutut, mökkeilyt, uimiset, mansikanpoimimiset, kesäteatterit, ja mahtuihan mukaan pieni kesäristeilykin. Parasta tietenkin oli nähdä suurinta osaa teistä ihanista ystävistä. Teitä kaikkia on jo nyt iso ikävä.

Paluu sujui melko kivuttomasti. Lennot menivät hyvin, ainoa miinus paluulennossa oli konetyyppi. En koskaan, ikinä ennen ole sen enempää kiinnittänyt huomiota millä koneella lennän. Tästä eteenpäin kiinnitän. Kone, jolla lensimme pidemmän lennon oli vanhaa mallia, mikä tarkoitti sitä että penkkirivit olivat todella tiiviit ja suurin miinus oli penkeistä puuttuvat tv:t. Lyhyillä lennoilla tällä ei ole niin väliä mutta kun lento kestää 11 tuntia, olisi ihan kiva katsella vaikka elokuvia kun nukkumisesta ei tule mitään. Tihrustapa sitten tällä yhdellä tarkalla silmällä 6 penkkiriviä edempänä olevaa miniruutua. Eipä tosin tarvinnut paljon tihrustella sillä ohjelmatarjonta oli sen verran surkeaa. Mutta perille päästiin turvallisesti ja se oli tärkeintä.

Pientä haastetta ja järjestelyjä vaati tosin kotiinpaluukin. Kaksi päivää ennen lähtöä huomasin että kotiavaimet ja autonavaimet ovat kadonneet matkalaukustani. Pienen etsinnän jälkeen selvisi että nehän ovat Jaakolla Istanbulissa. Mietin jo pitääkö lentoja siirtää, ehtiikö UPS kuljettaa avaimet meille Suomeen vai miten tämä järjestetään. Homma hoitui niin, että Jaakon toimistolta löytyi vara-avain autoon, joku toimistolta tuli tuomaan autonavaimet meille kentälle kun saavuimme. Kotiavainten kanssa päätin luottaa siihen että Julia, kotiapulaisemme olisi kotona ja avaisi meille ovet. Julian tavoitin juuri ennen kun hän ehti lähteä kaupungille (siis Johannesburgin keskustaan, jonne en todellakaan olisi halunnut yksin lähteä ajelemaan) ja pääsimme vihdoin kotiin.

Ruoka oli ilmeisesti maistunut lomalla sekä itselle että lapselle, sillä Julian kommenni Lennistä oli että painoa on tullut ainakin pari kiloa, itse en päässyt sen helpommalla. "You have gain some weight too but you are not too fat yet." Seuraavana aamuna suuntasinkin sitten salille.

tiistai 31. toukokuuta 2011

Ammattini

Pankkikorttia aktivoidessani pankkikonttorin virkailija kysyi mikä on ammattisi. Ööö, unemployed, ei kuullosta hyvältä enkä tunne yhtään olevani unemployed. Virkailija kirjasi rekistereihinsä housewife. Ihan jouduin katsomaan ympärilleni, siis housewife, minäkö. Sanoisin että driver olisi tällä hetkellä lähimpänä totuttaa.

Eli tällä hetkellä päähommani on olla koko perheen autonkuljettaja. Aamulla Audi starttaa pihasta viimeistään 06.30, jos lähtö viivästyy 15 minuuttia, matka-aika tuplaantuu alkavan ruuhkan takia. Eli siis aikaisin lähdetään koko perheen voimin viemään Jaakkoa töihin. Matka on alle 20 kilometriä mutta tosiaankin voi olla kymmenestä minuutista kiinni kuluuko matkaan 20 minuuttia vai 50 minuuttia, siis suuntaansa. Lennin päiväkotipäivinä Lenni pitää viedä ennen 08.15 päiväkodille ja hakea 11.45. Tässä välissä ehtii juuri jumppaan tai kauppaan ihan itsekseen. Klo 12.00, kotiin päiväunille pariksi tunniksi ja iltapäivällä hetkeksi ulos leikkimään ennen Jaakon hakemista töistä noin 17-18.00. Kotona ollaan siis noin 18.30, syödään ja sitten onkin jo nukkumaan menoaika. Siinähän se päivä taas meni. Istun siis autossa päivittäin useamman tunnin, ilman että itse olen varsinaisesti menossa minnekään. Kunhan kuskailen. Onneksi ajaminen apukuskin puolelta väärällä puolella tietä oli paljon helpompaa kuin etukäteen ajattelin. Ja liikenne on täällä yllättävän sujuvaa valtavasta automäärästä huolimatta. Parempi antaa joustavasti tietä kun tulla yliajetuksi, kolhaistuksi tms.

Päivät alkavat siis melko aikaisin ja myös iltaisin alkaa uni painaa silmää yhdeksän, viimeistään kymmenen aikaan. Samaa tai jopa aikaisempaa aikataulua noudattavat muutkin. Naapurin rouva kysyi eilen haluanko lähteä hänen kanssaan jumppaan joku aamu. Idea kuullosti hyvältä siihen saakka kun selvisi että aamutunnit alkavat viideltä. Pitäsi herätä siis viimeistään puoli viideltä, ihan vaan ehtiäkseen jumppaan. Taidan pysytellä vielä iltatunneissa.

Ammatinvaihto oli jo lähellä edellisviikolla kun Jaakko osti moottoripyörän vapauttaakseen minut kuljettajan tehtävistä. Sitä riemua kestikin kokonaiset kaksi päivää. Mopo otti ja hajosi ensimmäisellä työmatkalla. Nyt ihmetellään missä se mahtaa olla korjattavana, kun housewife antoi sen avaimineen päivineen jollekin harrikkatakkiselle huoltomiehen näköiselle ilman kuittausta. Palautusta odotellessa.

Huomenna onneksi muutetaan ja sitten en enää tarvitse autoa joka päivä, joten päivisin jää aikaa muuhunkin kuin kuskailuun. Ja ehkä mopokin toivottavasti löydetään jostain korjattuna niin helpottaa entisestään. Sitten housewife voikin ryhtyä töiden etsintään.

perjantai 27. toukokuuta 2011

Talvi tuli

Villatöppöset jalassa, fleece plus villapaita päällä. Täällä on kylmä. Viime yönä lämpötila laski lähelle nollaa. Laattalattia ovat hieman vilpoiset. Koko asunnossa on yksi ainoa pieni sähköpatteri. Sekin alakerrassa. Yläkerrassa sängyissä tosin olisi oudot sähkölämmittimet patjoissa mutta ne kun kääntää päälle niin hiki virtaa. No, perhepedissä kun 2-v nukkuu keskellä niin muut pysyvät lämpiminä, sen verran rauhatonta on meno yöllä. Jos en herää sivupotkuihin, raapimiseen niin sitten tyyppi on unissaan kiivennyt päälleni nukkumaan. Ensi viikolla kun muutetaan, muuttaa lapsi omaan huoneeseensa, omaan sänkyynsä. Piste.

Aamulla ulkona tuoksuu savu. Meillä sentään on katto ja seinät, lämpimistä vaatteista puhumattakaan lämmittämässä. Lähellä olevassa slummissa peltikattoisia hökkeleitä lämmittävät nuotiot. Sähköstä tai juoksevasta vedestä ei ole tietoakaan. En siis valita, vaan varaan autoon meille ylimääräisiä paitoja ja kenkiä sen varalle että seuraavan kerran, kun näen liikennevaloissa tytön ilman kenkiä, voin edes vähän auttaa.

torstai 26. toukokuuta 2011

Vihreää, punaista ja ruskeaa

"Mitä puuhailit tänään päiväkodissa?", tavallinen kysymys aamupäivän jälkeen kun haen Lennin hoidosta. "Leikin sen pojan kanssa, jolla on ihan vihreä tukka. En muista mikä sen nimi on." Ajattelin että kysymys on Lennin uudesta kaverista päiväkodista, jolla on ihana kirkkaan oranssi tukka.

Seuraavaana päivänä sama toistuu. "Kenen kanssa leikit tänään? Oliko mukava päivä?", äiti kyselee matkalla kotiin. "Se täti, jolla on ihan vihreä tukka vaihtoi vaipan. Sillä on ihan vihreä naamakin, joku on varmaan piirtänyt siihen." Nyt äidilläkin sytyttää. Meitä on monen värisiä, valkoisia, ruskeita, mustia ja vihreitä.

Olinkin jo pohtinut huomaako 2-vuotias eroa ihmisten ihon värissä. Emme olleet tätä mitenkään tuoneet Lennille erityisesti esille koska asialla ei ole väliä. "Ihmisiä on monen värisiä, tädillä on vähän tummempi iho kun meillä. Täti varmaan ihmettelee miten meidän iho on niin valkoinen", selitämme asiaa. "Mä olen punainen", on Lennin vastaus. Ihanaa että elämässä on väriä.

torstai 19. toukokuuta 2011

Munakello

Kolmen ja puolen viikon odottelun jälkeen osa kauan kaivatuista leluista (ja omista vaatteistani ja kengistäni) vihdoin saapui lentorahdilla. Oletus oli että paketti on täällä muutaman päivän kuluttua saapumisestamme mutta matka on pitkä ja vei oletettua kauemmin jopa lentokoneella. No nyt ne ovat täällä. Laatikoiden avaaminen oli jopa parempaa kuin joulu. Tiesi mitä paketeissa on ja kaikkea oli jo kovasti odottanut. Ihan vaan jo sen takia, että kun vaihtoehtoina on aamulla joko ne ainoat mukaan pakatut farkut tai ainoat shortsit, aina ei voi aamulla olla ihan varma millainen päivästä tulee vaikka aamulla onkin kylmä. Nyt on hame ja toiset housutkin joista valita. Paikallisten vaatteiden laadusta kirjoitan joskus lisää. Pari, kolme shoppailukierrosta eivät ole kovastikaan tuottaneet tulosta vaan suunnittelen jo nettitilausta H&M:lle ainakin lastenvaatteiden osalta. Eli siis täydennystä ei paikallisista kaupoista ei voinut ajatella.

Ja voitte kuvitella miten tylsistynyt lapsi on ilman leluja. Siivousvälineet ja keittiövälineet ovat toiminee jonkin aikaa mutta ilo oli valtava kun oma moottoripyörä ja pikkuautot löytyivät laatikoista.

Tavaroiden lisääntyminen neljällä pahvilaatikolla lisäsi myös huomattavasti siivouksen tarvetta. Pienen olohuoneen lattia on jatkuvasti täynnä leluja. Tavalliset pyynnöt " Siivoatko nyt kun leikki on loppu", eivät tehoa. Käskyt "Nyt siivotaan", kaikuvat samoin kuuroille korville. Apu löytyi munakellosta. Munakellon soitto tarkoittaa siivousaikaa. Munakello soi, "Siivousaika alkaa" ja lapsi juoksee keräämään lelut kaappiin. Kahden kerran yhteisen harjoittelun jälkeen tämä toimi jopa ilman äidin apua. Muut siivousongelmista kärsivät, kannattaa testata. Vinkkejä otetaan vastaan miten oman siivousinnon löytää.